Matkalla tapahtuu

Viimeiset kolme viikkoa ovat kuluneet pitkälti kotona omassa huoneessa, koska minulla oli ensin munuaistulehdus ja sen jälkeen COVID-19. Tämä kirjoitus käsittelee lähinnä siis sairastamistani Belgiassa potilaan näkökulmasta. Suurimmaksi ongelmaksi kokisin kielimuurin. Puhun ranskaa hyvin huonosti ja erityisesti sairastaessa olisi kiva käyttää kieltä, jota osaat puhua sujuvasti. Sain usein sairaalaan soittaessani ja kysyessäni puhutteko englantia tiukan vastauksen en. Yritin parhaani mukaan selittää ranskaksi tilannettani, mutta se oli hyvin turhauttavaa ja hankaloitti varmasti hoitoonpääsyä. Sairaana oleminen oli myös ahdistavaa harjoittelun kannalta, kun pelkäsin jokaisesta poissaolopäivästäni aiheutuvan minulle lisää ongelmia. Toki sairastaminen yksin ulkomailla itsessäänkin on ikävää ja odotin innolla viikon lomaani Suomessa. Koronatilanne on pahentunut Belgiassa viime viikkojen aikana huomattavasti ja säännöt ovat tiukentuneet, mikä on surettanut, kun ei ole päässyt nauttimaan sairastelun vuoksi viimeisistä mahdollisuuksista nähdä ja kokea Belgiaa.

Kolme viikkoa sitten perjantaina jouduin lähtemään harjoittelusta pois kesken päivän, koska selkäni oli niin kipeä. Päätin lähteä varmuuden vuoksi ensiapuun Saint-Pierren sairaalaan. Vietin sairaalassa viisi tuntia ja selvisi, että minulla oli virtsatietulehdus. Vakuutusyhtiöni suosittelema sairaala oli pienehkö eikä heillä ollut antaa minulle antibiootteja. Lähtiessäni sairaalasta kello oli jo 10 illalla ja olin hyvin väsynyt, joten lääkäri sanoi, että voisin hakea antibiootit aamulla apteekista. Aamulla lämpöni oli noussut 39.8 asteeseen ja hain antibiootit Uberilla 800 metrin päässä sijaitsevasta apteekista, koska voin niin huonosti.

Tuli ikävä Suomea, kun jouduin kantamaan virtsanäytettäni sairaalan käytävillä kaikkien nähden. Suomen sairaaloissa/terveysasemalla näytteen saa jättää yleensä WC:seen.

Ensimmäisestä kanyylista saatin otettua verinäytteet ennen kuin suoni puhkesi. Toinen kanyyli kerkesi olla paikoillaan puoli tuntia, kun huomasin, että nesteet olivat menneet kudokseen. Kolmas kanyyli toimi.

Sunnuntaina lämpö oli edelleen samoissa asteissa ja selkäkivun lisäksi vatsani oli hyvin kipeä, joten päätin lähteä uudestaan sairaalaan. Soitin sairaalaan, jossa suoritan harjoitteluani, mutta he eivät voineet kuulemma ottaa minua vastaan, koska heillä ei ollut dokumenttia perjantaisesta visiitistäni. Soitin sairaalaan, jossa olin perjantaina ja sairaanhoitaja sanoi, minulle puhelimessa, ettei minun tarvitse tulla uudelleen ennen kuin olen syönyt viikon kuurin antibioottia, jos oloni ei ole helpottanut. Dokumenttia perjantaiselta käynniltäni en saisi, jos en kävisi sairaalassa fyysisesti. Keskustelin opettajieni kanssa ja he olivat sitä mieltä, että minun kannattaa silti mennä ensiapuun. Menin Saint-Pierren sairaalaan, minulta otettiin uudet testit ja todettiin, että minulla on munuaistulehdus, ja minulla oleva bakteeri oli resistentti syömälleni antibiootille. Hyvä siis, että menin takaisin, koska oloni ei olisi parantunut, jos olisin syönyt viikon väärää antibioottia. Toisella visiitilläni Saint-Pierren sairaalassa en saanut petipaikkaa, joten jouduin istumaan käytävän kovalla penkillä viisi tuntia tutkimuksia lukuunottamatta. Lämmön noustessa hävetti, kun vilunväristyksiltäni tärisin niin paljon, että penkistä kuului kamala ääni. Vilunväristykset olivat ikävintä sairastamisen aikana, koska hallitsematon hytkyminen sattui selkään ja mahaan. Harmikseni sairaalalla ei ollut sitäkään antibioottia saatavilla. Viiden tunnin odottelun jälkeen pääsin lähtemään sairaalasta ja sain listan apteekeista, jotka olisivat auki sunnuntaina (lähes kaikki liikkeet ovat kiinni sunnuntaisin Brysselissä). Menin Uberilla keskustassa sijaitsevaan apteekkiin, joka oli kiinni. Puhelimessani oli vain muutama prosentti akkua jäljellä, mutta kerkesin googlettaa toisen kilometrin päässä sijaitsevan apteekin sijainnin. Onnekseni se oli auki ja sain tarvitsemani antibiootit. Kävelin vielä kilometrin kotiin ja toivoin, että jos sattuisin menettämään tajuntani matkalla, niin minua ei vietäisi takaisin samaan sairaalaan.

Lämpöni oli tiistaina edelleen lähes 40 astetta ja keskusteltuani opettajieni ja vakuutusyhtiön lääkärin kanssa päätin lähteä taas sairaalaan. Pyysin Belgian opettajiani auttamaan minua, jotta pääsisin sillä kertaa harjoittelusairaalani UZ Brusselsiin. Joku opettaja koululta tapasi minut sairaalalla ja selitti tilanteeni ja pääsin sisään. Minulta otettiin jälleen kokeita ja munuaiseni ultrattiin. Munuaisesta löytyi pieni absessi ja sain päättää jäisinkö sairaalaan yöksi, jolloin he voisivat yrittää aamulla dreenata sen ulos. Dreenaus ei kuitenkaan välttämättä onnistuisi absessin pienen koon vuoksi ja se hyvin todennäköisesti parantuisi antibiootilla. Olin saanut taas viettää viisi tuntia huonovointisena sairaalassa ja halusin päästä omaan sänkyyn, koska en löytänyt kivutonta asentoa sairaalan kovalla patjalla, joten päätin lähteä kotiin. Seuraavana päivänä lämpöni alkoi hiljalleen laskea ja oloni parantua. Jatkoin harjoitteluani lauantaina. Muutaman päivän oloni oli hyvä pystyin käymään harjoittelussa ja näkemään ihmisiä.

Harjoittelusairaalani UZ Brusselsin ensiavussa. Ensimmäiset kolme tuntia istuin odotusaulassa, jonka jälkeen sain viimeiset kaksi tuntia maata sängyssä. Lääkäri ihmetteli ottaessaan minut vastaan, että miksi minun oli pitänyt odottaa niin kauan, kun ensiavussa ei ollut lisäkseni paljoa potilaita silloin. Olen kuullut ja huomannut useasti, että Belgiassa ei turhaan kiirehditä.

Kävin belgialaisen kaverini Sennen kanssa elokuvissa ja syömässä herkullista ruokaa Wagamamassa.

Kämppisten kanssa lähdössä syömään ja juhlistamaan kämppikseni valmistumista kandiksi viimeisenä iltana ennen kuin ravintolat suljettiin.

Etiopialaisessa ravintola Toukoulissa. Ruoka oli erinomaista.

Seuraavana maanantaina 19.10. minulta otettiin COVID-19 testi, koska olin olin lähdössä tiistaina viikoksi Suomeen pääsykokeita varten. Tiistaina aamulla soitin sairaalaan kuullakseni tulokset ja suureksi yllätykseni tulos oli positiivinen. Minulla ei ollut mitään oireita. Onnekas sattuma siis, että olin lähdössä Suomeen, koska muuten en olisi käynyt testissä. Jouduin perumaan lentoni Suomeen, enkä pääse jatkamaan opintojani valmistumiseni jälkeen, koska en päässyt pääsykokeisiin. Sain ohjeen olla viikon karanteenissa, jonka jälkeen kävisin uudessa testissä. Viikko kului hitaasti. Onneksi asun asuntolassa, joten pystyin pyytämään kämppiksiä tuomaan minulle ruokaa. Viikon päästä yritin saada aikaa aikaa uuteen testiin, mutta harjoittelusairaalani ei suostunut testaamaan minua. Laitoin sähköpostia opettajille ja harjoittelukoordinaattorille, joka lupasi selvittää asian seuraavana päivänä. Aamulla, kun en ollut vieläkään kuullut hänestä ja löysin ajan netistä toiseen sairaalaan ja päätin lähteä sinne, koska en halunnut pitkittää kotona oloani enää. Aikaisemmin en ollut löytänyt vapaita testausaikoja kuin muutama päivä eteenpäin. Normaalisti viikon karanteenin jälkeen ei tarvitse ottaa uutta testiä, joten olisin siis voinut lopettaa karanteenin jo päivä ennen uutta testiä, jos en olisi ollut harjoittelussa sairaalassa. Kaksi päivää myöhemmin kävin sairaalassa hakemassa tuloksen (tuloksia ei anneta kyseisessä sairaalassa puhelimitse) ja se oli edelleen positiivinen. Tuntui hölmöltä, että minun piti mennä lääkärin toimistoon kuulemaan tulos. Lääkärillä oli niin pahan kuuloinen yskä, että hänkin oli varmaan positiivinen. Sain harjoittelusairaalastani ohjeen olla vielä viikon loppuun karanteenissa, jonka jälkeen voisin jatkaa harjoitteluani maanantaina käymättä enää uudelleen testissä, jos en saisi mitää oireita. Yksikköni on muutettu COVID-19 yksiköksi, mutta melko varmasti saan huomenna jatkaa harjoitteluani siellä, koska minulla pitäisi olla immuniteetti jonkin aikaa. Kommunikaatio on välillä hieman sekavaa ja minulle sanotaan, että jokin asia on ok, mutta myöhemmin ei olekaan ja minulle luvataan kertoa lisää tietoa myöhemmin.

Olen tällä hetkellä viettänyt melkein kolme viikkoa sisällä muutamaa harjoittelupäivää ja sairaalakäyntejä lukuunottamatta ja huomenna alkaa vähintään puolentoista kuukauden kestoinen lockdown. Eilen ensimmäinen kämppis lähti takaisin kotimaahansa ja kaksi suunnittelee lähtevänsä ensi viikolla. Muilla ei ole harjoittelua ja kaikki tunnit ovat olleet useamman viikon verkossa, joten heille on järkevämpää lähteä kotiin, jossa tilanne ei ole niin paha kuin täällä. Belgia on tällä hetkellä Euroopan pahin paikka koronan suhteen. Itsekin olen välillä miettinyt keskeyttäväni harjoittelun ja lähteväni takaisin Suomeen, kun olen ollut sairaana enkä ole pystynyt käymään harjoittelussa tai tekemään paljoa mitään. Käytännössä se olisi kuitenkin liian hankalaa opintojen kannalta, eikä minulla on jäljellä enää kuusi viikkoa harjoittelua, joten tottakai jään.

Eilen päätimme lähteä kämppisten kanssa puistoon viettämään viimeistä päivää yhdessä. Tuntui niin hienolta olla ulkona. Belgiassa karanteenissa ei saisi poistua ulos muuta kuin tilanteessa, jossa kukaan muu ei voi käydä sinulle kaupassa. Normaalisti olisin voinut lopettaa karanteenini kuitenkin aikaa sitten, kuten muut kämppikseni ja olen jatkamassa harjoitteluani huomenna, joten ajattelin yhden ulkoilun olevan ok ja tarpeellinen henkisen hyvinvointini kannalta.